Miten yksivuotiaamme syö?

Kommentoija kysyi yksivuotiaamme ruokahalusta ja syömisestä sekä siitä, miten otan huomioon yksivuotiaan ruokaa laittaessani. Aloin vastata kommenttikenttään, mutta vastauksesta uhkasi tulla niin pitkä, että päätin kirjoittaa sen postaukseksi.

Yksivuotias on tarkemmin vuoden ja pian kolme kuukautta, eli marraskuulla syntynyt. Se vertailutiedoksi muiden taaperoiden vanhemmille. Taaperomme syömishistoriasta sen verran taustatiedoksi, että kiinteät aloitettiin 6 kk iässä ja niissä edettiin nopeaan tahtiin, sillä ruoan makuun päästyään hän olisi syönyt määrättömät määrät oikeastaan mitä tahansa. Vauvaiässä kiinteä ruoka tarjottiin pääosin soseina ja sormiruokaa sai vain välillä esimerkiksi välipalaksi tai leipää soseruoan päälle. Vauvasta saakka on ollut vain yksi inhokkiruoka ja se on banaani, jota ei syö vieläkään sellaisenaan. Mikään ruoka-aine ei ole aiheuttanut mahanpuruja tai allergiaoireita, mikä on ollut aivan loistava juttu.

Muun perheen kanssa samaan ruokaan hän siirtyi n. vuoden ikäisenä. Jo vauvasoseaikoina olin usein tehnyt vauvalle omansa samoista aineksista kuin perheen muu ruoka. Oikeasti samaan ruokaan siirtyminen kyllä helpotti arkea huimasti, kun ei tarvinnut enää erikseen huolehtia siitä, että vauvalla on omansa ja riittävästi vaihtelua niissä ruoissa. Samaan ruokaan siirtyminen tarkoittaa meidän perheessä kirjaimellisesti samaan ruokaan siirtymistä. Sama ruoka vain pilkotaan tai muusataan vähähampaiselle sopivampaan muotoon, mutta lapsi saa lautaselleen samat elementit kuin aikuistenkin lautasilla, jos haluaa. Ja välillä vaikka ei haluaisikaan, jos aikuiset katsovat sen hyväksi. Pitkälle noudatetaan periaatetta aikuiset päättävät mitä syödään ja lapsi päättää kuinka paljon.

Meidän taapero on onneksi ollut hyvä syömään ja melkein mikä tahansa ruoka maistuu. Jotkut ruoat vaativat useamman maistelukerran, mutta alkavat sitten jossain vaiheessa maistua. Kolmevuotiaskin oli hyvä syömään puolitoistavuotiaaksi ennen nirsoilun alkua, joten toivotaan, ettei pikkuveli seuraa isoveljen jäljissä.

Yritän useimmiten tehdä niin, että jos päivälliselle on suunnitteilla sellaista ruokaa, joka ei ole lapsen/lasten mieleen, tarjoan sellaista lounasta, joka maistuisi. Näin tulee ainakin yksi hyvä lämmin ateria päivää kohden. Samoin välipala voi silloin olla tukevampi. Poikkean ehkä siinä monista vanhemmista, että en pelkää lapsen nälkää. Jos päivällinen ei maistu, niin todennäköisesti syö sitten iltapuuron kunnolla. Ja siihen loppuu nälkäkin. Tai jos ei syö niin syö sitten aamulla. Eihän sellainen nälkää kitisevä lapsi mukava ole, mutta ruokaa oli tarjolla ja hän sai itse päättää söikö sitä nälkänsä tyynnyttämiseen.

Sellainen asia, mihin lasten myötä on kiinnittänyt entistä enemmän huomiota on kasvisten määrä lautasella. Ruoassa on useimmiten mukanakin jotain kasvikunnan tuotetta, mutta tarjolla on aina myös jotain tuoretta, oli se sitten ihan vain kurkkua tai tomaattia viipaleina, jos kunnon salaattia ei ole aikaa tehdä. Molemmat lapset rakastavat raejuustoa, joten sitäkin on yleensä aina lautasella.

Suola. Se on yksi niistä ainesosista, jonka käyttöä tarkkailen lapsille ruokaa laittaessani. Siksi näissäkin ohjeissa ei usein ole mitään tarkkaan suolamäärää vaan jokainen voi laittaa sitä omaan makuunsa sopivasti. En silti tee suolatonta ruokaa, koska ihminen tarvitsee myös suolaa. Meillä piilosuolan saaminen on aika minimissä, koska meillä ei käytetä juurikaan sellaisia puolivalmisteita, joissa olisi runsaasti suolaa. Sitten jos käytetään, niin huomioin sen aina ruoan muussa suolaamisessa. Jos käytän liemikuutioita, joissa on suolaa, jätän muun suolan lisäämisen usein lautasvaiheeseen. Voisihan ne liemetkin aina tehdä itse alusta saakka, mutta ihan siihen ei ainakaan minun arjessani sentään riitä aikaa.

Suolan lisäksi mietin lasten sokerinsaantia. Musta tuntuu, että aika monilla lapsilla ryöpsähtää sokerinkäyttö huomaamatta aika korkealle tasolle, varsinkin, jos perheessä syödään paljon lapsille suunnattuja ruokatuotteita. Ne ovat usein paljon makeampia kuin aikuisille suunnatut vastaavat tuotteet. Esimerkiksi maustetut jugurtit ovat todella sokeripitoisia ja mun omaan suuhuni ainakin liian makeita. Sellaisessa tavallisessa parin desin jogurttipurkissa on sokeria yhtä paljon kuin viidessätoista (kyllä, 15) sokeripalassa. Tällaisia huomaamattomia piilosokereita pyrin välttämään meidän lasten ruokailussa. Toki saavat kylässä syödä niitä sokerijugurtteja ja joskus jotain vanukasta, mutta se perusarki pidetään niiden osalta mahdollisimman vähäsokerisena. Näissä jutuissa on paljon kiinni siitä, mihin lapsen maku tottuu. Helposti aikuiset olettavat, että lapsi ei voi tykätä vaikkapa siitä maustamattomasta jugurtista, jos aikuinen itse pitää sitä happamana, tai tavallisesta kaurapuurosta ilman lisukkeita, vaikka lapsen suussa se voi maistua todella hyvältä.

Herkut sitten? Kyllä meidän lapset saavat syödä pullaa ja keksiä jne. silloin kun niitä on tarjolla. Ei överisti, mutta kyllä maistaa ja syödä saa. Samaa kuin aikuisetkin. Suklaata kolmevuotias syö joskus, yleensä pala riittää. Taaperoa ei olla vielä karkkeihin tutustutettu. Kun perusarki on liiasta sokerista vapaa, on ruokavaliossa kyllä tilaa syödä herkkujakin. Mehua yksivuotias ei ole vielä saanut (paitsi kotona tuorepuristettua appelsiinimehua, ihan sama kuin söisi appelsiinia). Kolmevuotias saa joskus pillimehua retkillä tai muissa erikoistilaisuuksissa, mutta silloin ostamme mieluummin omenatäysmehua eikä "lastenmehuja", jotka ovat usein vain väri- ja makuaineita. On täysmehussakin paljon sokeria, mutta silti tykkään mieluummin antaa jotain, missä maku tulee muualta kuin laboratoriosta. Ruokajuomana on maitoa ja janojuomana vettä tai maustamatonta vichyä. Yksi kaveri tutustutti minut pillimaitoihin, jotka säilyvät huoneenlämmössä ja ne ovat tosi hyviä taaperon matkajuomia.

Ja vielä yksivuotiaan ruokailuun palatakseni. Hän otti lusikan kauniiseen, pulleaan käteensä muutama kuukausi sitten, kun ei enää suostunut syötettäväksi. Nyt syö itse, joskus jopa lasten haarukalla. Välillä sotku on melkoinen, mutta jotkut ruoat menevät niin siististi, ettei edes ruokalappuun tipu mitään. Tällä viikolla on alkanut harjoitella juomista tavallisesta mukista ilman nokkaosaa ja sekin sujuu jo sen verran hyvin, että varmaan muutaman viikon päästä nokkamukit on historiaa. Yksivuotias on hyvin tietoinen siitä, mitä muut perheessä syövät ja mitä hänen omalla lautasellaan on. Jos kolmevuotias pyytää puuroonsa maitoa, huomaa yksivuotias sen heti ja vaatii samaa. Ruoan jälkeen jää päättäväisesti seisomaan maustekaapin eteen kädet ojossa, kunnes saa ksylitolipastillin.